The Loxahatchee River Battlefield Park Jupiterissa, Floridassa, on paikka, jossa viimeinen suuri Toisen Seminolisodan taistelu käytiin. Täällä joen varrella on ollut asutusta jo 5000 vuoden ajan. Siitä lähtien, kun Florida liitettiin Yhdysvaltoihin 1821, Seminoli intiaaneja alettiin ajaa pois näiltä heidän perinteisiltä asuinsijoiltaan reservaatteihin Oklahomassa. Jotkut lähtivät, mutta suuri osa pakeni Evergladesin suojaan ja oli valmis taistelemaan kotiseutunsa puolesta. Yhdysvaltain armeija saapui 1835 ja Seminolit olivat valmiit sotaan.
Puiston tarkoitus on välittää tapahtumien historia nykyihmisille kierrosten, esitelmien ja kertomusten myötä. “Kyynelten puu”, 300 vuotta vanha tammi, suojelee hautauspaikkaa, jonne taistelussa kuolleet Seminolit on haudattu. Puistossa on runsaasti patikointi- ja pyöräilyreittejä, ja metsän keskellä kiemurteleva joki tarjoaa mahtavat puitteet melontaretkille.
Siis perhe autoon, puolen tunnin ajomatka kotoa. Varaukset oli tehty internetin kautta. Pelastusliivit päälle, vesille kun mentiin. Joenrannasta saimme kukin oman kajakkimme. Tukeva ote melasta, ja matka joella pääsi alkuun.
Näkymät ovat uskomattomat. Puut kaartuvat joen ylle, naavaa (Spanish moss) roikkuu puista, auringon valo siivilöityy lehvistön läpi. Tunnelma on kuin esihistoriallisessa metsässä.
Seuraavan mutkan takaa tuuli toi vahvasti kuohuviinin tuoksun. Kyllä, pari kajakkia rannalla ja kuohuvaa laseissa.
Kanootit ja kajakit tuntuivat hyvin vakailta, vaikka välillä virta vei perä edellä tai sivuluisuakin. Kuului molskahdus, ja edessämme olikin mies vedessä ja kanootti kumollaan. Miten siinä niin kävikään? Vesi on lämmintä ja matalaa, mutta reppujen ja vaikkapa puhelimen etsintä joesta ja joen pohjasta on varsin epämiellyttävä kokemus.
Koskenlaskuakin harrastettiin, tosin vain menomatkalla. Joki laskee metrin verran ja siitä selvittiin kääntämällä nokka kohti patoa ja antamalla veden viedä alas. Plumps, ja kanootti oli edelleen pystyssä ja meloja lähes kuivana penkillään. Paluumatkalla kanootit kiskottiin padon ohi pitkin puista siltaa.
Joen mutkassa oli ruuhkaa, olihan mitä kaunein lauantai keskellä vilkkainta Floridan talvisesonkia. Tämän ruuhkan aiheuttivat söpöläiset kelta-ruskearaidalliset alligaattorinpoikaset, jotka paistattelivat päivää laudanpalasen päällä, äiti-alligaattorin pitäessä tilannetta silmällä kasvillisuuden suojista. Kilpikonnat paistattelivat päivää eivätkä melojista välittäneet.
Paluumatka melottiin tietenkin vasten virtaa. Pieniä ruuhkia syntyi sinne tänne. Paikan yli puhaltanut tornadonpoikanen oli kaatanut jokeen ainakin yhden suuren puun ja runsaasti pienempiäkin. Suuri puu oli vastikään katkaistu ja väylä avattu, mutta ne pienemmät keräsivät pohjaan hiekkasärkkiä, joitten yli ja ohi avuliaat melojat auttoivat toisiaan. Mikäs oli kahlatessa kirkkaassa lämpimässä vedessä.
Perheemme ikähaarukalla 10-80 vuotta, itse kunkin hartiat, käsivarret, selkä- ja vatsalihakset saivat kaipaamaansa harjoitusta luonnon kauneutta ihaillessa. Yksimielisesti totesimme, että tänne tullaan uudelleen kohta kun keritään.
Onni matkassa 